Nyt on kulunut aikas tarkkaan vuosi siitä, kun Joomo tuli mulle. Paljon on ehtinyt muuttua siinä ajassa. Valvoin viikon pohtiessani, et otanko konnan, onko musta sitoutumaan, tapan sen kuitenkin heti. Luin Perälän hyvinkin asiantuntevan kirjan sillä seurauksella, että päässä vilisi vain ruoka-ainearvoja ja painajaisia romahtaneista selkärangoista ja muusta mukavasta. Pistin taaloja likoon ostaessani lämpölampun, kyseisen Perälän kirjan (joka maksoi 50 senttiä per sivu, ryöstöä!) ja jos jotakin lisäravinnetta ja kuivamuonaa. Sinä päivänä kun Joomo sitten muutti, olin harvinaisen hiljaista tyttöä. Sen koskeminen arvelutti, mitä jos teen jotain väärin ja satutan sitä, ja talven jäljiltä konna oli uninen ja jokseenkin apaattinen, nukahteli kylpyyn, rassu. Kun se nukkui, tökin sitä varmistuakseni, ettei se oo kuollut. Samaisella viikolla käytiin eläinlääkärissä matokuurilla ja "parturissa", leikattiin kynnet ja nokka. Olin ihan paniikissa senkin matkan. Unohdin kysyä puolet siitä mitä piti. Lääkärikäynnistä jäi traumoja, näin painajaisia pitkään tukehtumassa olevasta konnasta. Seuraavalla viikolla Joomolla oli ripuli ja menin siitänkin ihan katatoniseen paniikkiin, soitin itkien kaverille, joka ei raukka edes saanut ensin selvää, et mikä oli hätänä. Sitten se nauroi, tunnoton! On se kyllä saanut monet muutkin hyvät naurut tässä matkan varrella. Kun jätin Joomon kesällä kaverille hoitoon, itketti, hermostutti. Ja kaveria nauratti, taas. Pelkällä tahdonvoimalla sain oltua soittamatta kerran tunnissa kuulumisia. Viisi kertaa päivässä riittäköön…

Tuollaista oli vuosi sitten, nykyään asiat ovat kovasti muuttuneet. Edellinen käynti eläinlääkärissä oli jo kuin rutiinia, musta oli jopa avustamaan tätiä (rimpuileva konna on kova vastus niin halutessaan). Arki sujuu synkassa. Ilmeisesti kaveri tiesi paremmin kuin minä, että musta on tähän tai (vähemmän imartelevasti) että konnat on sitkeitä otuksia, niitä ei viikossa tapeta.

Yhteiselo ei ole kuitenkaan aina mutkatonta. Välillä lentää vittuperkeleet, puolin ja toisin. Paljon on saatu opetella kantapään kautta, esimerkiksi sen, että kun konna puree, se sattuu ihan oikeasti, ja kyllä, se saa palan pois sormesta. Kerran unohdin sen kylpyyn, ehkä noin vartiksi, mutta kuitenkin. Sitten piti murjottaa. Murjottaa saa myös, jos astuu päälle (mitäs luuraat siellä jalan takana!). Etunimi-sukunimi –käskyt toimivat vain hetken, vaikka tulisivat kuinka kovaa, esimerkiksi silloin, kun konna on kolmatta varttia änkenyt lipaston alle, jonne se ei kuitenkaan mahdu ja kyseinen toimenpide pitää äärettömän ärsyttävää ääntä.

Aamuisin konna on virkeä kuin pieni demoni ja antaa sen myös kuulua. Varsinkin, kun yrittää nukkua krapulaa pois, se ei aina jaksa naurattaa. Kun vihdoin annan periksi ja nousen tiuskien, että "onko nyt hyvä!", niin ilmeestä näkee, että on. Sitten hymyilyttää taas, minuakin.

Jos kuvittelin, että iän karttuessa ja kahdentoista vuoden rajapyykin saavuttaessa konna saisi maagisesti lisää älyä, olin väärässä. Samat hölmöilyt jatkuvat niin kuin ennenkin. Joomossa asuu pieni nokipoika vaan, yhä ylös yrittää… Kiipeily on mitä parhainta hupia. Jos muuta kivaa kiipeilykohdetta ei löydy, pystyseinääkin sopii yrittää. Sillä seurauksella, että konna on tämän tästä selällään. Makeimmat naurut olenkin saanut selällään makaavasta konnasta, joka yrittää päästä ylös, muttei pysty muuhun kuin pyörimään ympyrää kilvellään. Konnakaruselli. Joomo on kuitenkin yllättävän ketterä kiipijä, joka onnistuu tämän tästä (paitsi pystyseinäkokeiluissa), joten puhtia riittää kokeilla.

Paras palkinto on kuitenkin se, kun istahdat maahan ja konna juoksee luokse ja konuaa syliin. Siitä on sitten hyvä tarkastella ympäristöä ja vahtia reviiriä, kirjaimellisesti sen päällä istuen. Jos en muusta, niin siitä voin ainakin olla varma, etten joudu noin vain muiden kilpikonnien hyökkäysten kohteeksi Joomon puuttumatta asiaan.